Meru-vuorella sattuu ja tapahtuu 10.-13.12.2005

Teksti: Kauko Saarinen
Kuvat: Jukka Järvinen (Huikeita kuvia!)

Kilimanjaron vaellukseen suhtauduimme niin suurella hartaudella, että olimme jo etukäteen päättäneet harjoitella vuoristo-olosuhteita ja tottua korkeaan ilmanalaan Meru-vuorella lähellä Arushaa. Olimme myös päättänee mennä ensin safarille ja sen jälkeen Merulle. Safarin viimeisenä päivänä (8.12.) saamamme ripulin takia Meru-suunnitelmiin oli tulla muutos. Toivuimme yhden päivän safarin rasituksista Arushassa ja majapaikassamme Outpost Lodgessa.

Meru kuvattuna läheltä Arushan keskustaa. Sammuneen tulivuoren huippu on päivällä yleensä pilvien peitossa. Autosta tarkkaan katsoen voi todeta, että Tansaniassa on vasemmanpuoleinen liikenne. (Kuva: ks) Merun huippu on teräväkärkinen toisin kuin Kilimanjaro. Kuva on zoomattu läheltä samaa paikkaa kuin kuva vasemmalla. Kuvan laatu ei ole hääppönen, mutta huipun muoto käy hyvin selville. Harvinaista on, että huippu on pilvetön. (Kuva: ks)

 

Voi perkeleen Saarinen mitkä eväät!?

Matkanjohtaja herra Järvinen kantoi asianmukaista huolta untuvikkovuoristokiipeilijä herra Saarisen selviytymisestä edessä olevista haastavista olosuhteista. Jo kotimaassa oli tarkastettu varusteita makuupussia myöten ja annettu ohjeet eväiden hankkimisesta Merulle nousua varten. Herra Järvinen tuli tarkastaneeksi herra Saarisen eväät aamuyöllä ennen Merulle lähtöä. Tarkastuksen tuloksena herra Saarinen sai läksytyksen ja toteamuksen, että eihän näillä eväillä pysty mitenkään nousemaan Merulle. Kalorimäärät eivät yksinkertaisesti riitä! Läksytys ja huoli oli kyllä paikallaan, mutta yritin sanoa, että eiköhän se ne näillä eväillä suju ja onhan tuota suklaatakin... Niin ja olisimme pelkästään omien eväiden varassa vain kaksi täyttä päivää.

Aamulla (10.12.) olo ei olut vielä täysin kohdallaan. Vessassa käydessä output ei viskositeetiltaan meillä kummallakaan täyttänyt ISO-standardia. (Ääh — mitäs tämä on? Selkosuomeksi sanottuna uloste oli vettä, johon oli sekoittunut myös paskaa!) Vointi tuntui kuitenkin selvästi paremmalta kuin edellisenä päivänä. Mietittiin todella pitkään lähteäkö Merulle nyt vai vasta myöhemmin. Nuoret, energiset miehet ovat yleensä malttamattomia, niinpä lopulta pitkän jahkailun jälkeen päätettiin lähteä. Päätökselle tuli sittemmin selkeä hintalappu, mutta siitä myöhemmin. Jätimme ylimääräiset romppeemme säilöön majapaikkaamme Outpost Lodgeen Merulla käynnin ajaksi.

Lähtö Merulle ja sählinki taksin kanssa

Taksin tilauksen yhteydessä sovittiin kyydin päätepisteeksi Momela Gate eli paikka, josta Merulle nousu jalkapatikassa alkaa. Kun olimme nousseet taksista ja maksaneet kyydin, totesimme olevamme Arushan luonnonsuojelualueen portilla, jossa pitää maksaa pääsymaksu ja hankkia pakollinen opas ja mahdolliset kantajat. Kahdelta hengeltä pääsymaksu oli yhteensä 420 US$. Maksuksi kelpasivat matkashekit nimellisarvostaan. Sen sijaan aluksi tarjotut Tansanian shillingit eivät kelvanneet. Oppaan lisäksi varasimme yhden kantajan. Merulle nousun voi tehdä täysihoitomatkana eli ruoat sisältyvät hintaan. Me olimme päättänet tulla toimeen omilla eväillä, siis kuivamuonilla, jotka lämmitetään retkikeittimellä. Myös oma teltta oli matkassa.

Sitten piti vielä päästä Merun nousureitin portille Momela Gatelle, jonne oli vielä 14 km. Taksimme oli jo mennyt menojaan, tunsimme tulleemme taksikuskin huijaamaksi. Onneksi sinne oli menossa muuta porukkaa linja-autossa ja mahduimme heidän kyytiinsä. Tämä muu joukko koostui espanjalaisista kahdeksan miehen porukasta "Guardia Civil Montaña". Heillä oli yhtenäiset asut, kyseessä työmatka ja vuoristoharjoittelua. Linja-autosta näimme apinoita, joita espanjalaiset innostuneesti kuvasivat. Meihin safarilla vasta käyneinä lehvästöstä huonosti näkyvät apinat eivät tehneet vaikutusta. Maisemat ajokyydin aikana olivat tiheää viidakkoa.

Merun 1. päivä: Momela Gate ja kapuaminen alkaa -> Miriakamba Hut 2500 m

Saavuimme lähtöpaikkaan Momela Gateen. Lähdössä selvisi, että oma teltta ei tule kysymykseen, koska tukikohdissa on mökit (hut). Teltta ja makuualustat jätettiin säilöön lähtöportille. Punnittiin kantajalle tuleva rinkka ja tarkistettiin, ettei se ollut ylipainoinen. Lähdimme taipaleelle hyvin englantia puhuvan oppaan johdolla. Merun retkellä opas on pakollinen. Heillä on mukanaan kivääri lähinnä puhveleiden varalta. Leijonia Merulla ei ole. Kysyimme oppaalta, että oliko asetta koskaan tarvittu puhvelien takia. Hänellä ei ollut tiedossa sellaista tapausta.

Alkumatka oli loivasti nousevaa puutonta tasankoa, jossa oli näkyvissä runsaasti eläimiä, kuten puhveleita, pahkasikoja, gnuantilooppeja ja kirahveja. Polun varrella oli myös norsujen ulostekasoja, mutta yhtään elävää elefanttia emme sattuneet näkemään. Liikkeelle lähtiessä oli todella kuumaa ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Lämmintä lienee ollut ainakin 30°C. Hiki virtasi. Oppaan mukaan oli kuumaa jopa paikallisten mielestä. Oppaiden ja kantajien liikkuminen näytti siltä kuin katselisi hidastettua elokuvaa: jokainen askel oli harkitun verkkainen. Tämä oli nyt sitä "pole, pole" -vauhtia, josta olimme lukeneet etukäteen. Matkan edetessä taivas peittyi pilveen ja ilma viileni. Alun puuttoman osuuden jälkeen alkoi sademetsävyöhyke. Polku oli hyvälaatuista, jyrkemmissä kohdissa raputettua ja rakennettu siten, että sadevedet johdettiin pois. Syketaso ensimmäisen nousupäivän aikana oli välillä 125-140. Vuoristovaellus oli kirjoittajalle uusi elämys, mutta pian selvisi, että pyöräilyharrastuksen yhteydessä tullut kokemus kestävyysliikunnasta oli iso apu myös vuoristossa. Monet osatekijät ovat täsmälleen samat: suurimman työn tekevät jalat ja verenkiertoelimistöön kohdistuu saman tapainen rasitus kuin pitkäkestoisessa pyöräilyssä. Joitakin erojakin luonnollisesti on: pyöräilyssä rasitus vaihtelee hyvin voimakkaasti sen mukaan mennäänkö vasta- vai myötämäkeen. Lisäksi oli etukäteen täydellinen arvoitus miten elimistö sopeutuisi korkeaan ilmanalaan. Vuoristotauti on peikko joka voi iskeä kehen tahansa ja milloin tahansa, kun mennään yli 3000 m:n korkeuteen.

Saavuimme Miriakamba Hutiin (2500 m) noin neljän tunnin vaelluksen jälkeen. Pidimme silloin tällöin taukoja matkan edetessä. Oppaamme teki auliisti selkoa nähtävyyksistä.

Sää viilenee, kun noustaan ylöspäin. Majapaikassamme lämpötila oli enää 15°C. Merun majapaikoissa kerättiin sadevesi katolta talteen suuriin säiliöihin. Sadevettä käytettiin ruoan valmistuksessa ja käsien pesussa. Sadevesikin oli keitettävä, jotta sitä saattoi käyttää ravinnoksi. Sen näki jo vesisäiliöön katsoessa ja myös siitä, että vettä keräävällä katolla istui lintuja luonnollisine tarpeineen. Aurinkopaneelit puolestaan keräsivät energiaa, jota käytettiin valaisemiseen pimeän tullessa.

Espanjalaiset olivat lähteneet nousemaan ennen meitä. Pian tukikohtaan saapumisen jälkeen he söivät alkupaloiksi tuhdit pizzat. Myöhemmin espanjalaiset aloittivat vasta tosi syömingit: pöytä notkui hiilihydraattipitoisista ruoista. Kirjoittajan pääateria nousun jälkeen oli 5 dl mustikkakeittoa.

Vessassa asioidessa ei output vieläkään aivan täyttänyt ISO-standardia, mutta vatsan kunto tuntui olevan paranemassa. Vessat Merulla olivat samanlaisia kuin muuallakin turistipaikkojen ulkopuolella eli pelkkä reikä alustassa.

Merun 2. päivä -> Saddle Hut 3500 m

Jatkoimme kapuamista Merun rinnettä klo 8:20. Lämpötila oli lähtiessä 15°C. Lähdimme tällä kertaa liikkeelle ennen espanjalaisia, mutta pian he ohittivat meidät. Tervehdykseemme: "¡Vamos amigos!" kuului vastaus " ¡Vamos, vamos! " eli " Mennään, mennään!" ja espanjoolit todella menivät menojaan. Aluksi oli hyvä sää. Päivän nousun lähetessä loppuaan äkkiä olosuhteet muuttuivat ja saimme niskaamme voimakkaan sadekuuron rakeineen. Tämä oli muistutus siitä, että vuoristossa sää voi muuttua todella nopeasti. Saddle Hutiin 3500 m saavuimme vajaassa neljässä tunnissa. Polku oli edellistä päivää jyrkempi ja suurelta osin raputettua, helposti käveltävää polkua. Nousun kuluessa syketaso oli lukemissa 120-138. Mitään ongelmia ei esiintynyt.

Herra Saarinen oli kuullut ja lukenut paljon vuoristotaudin oireista. Kuulemma jopa makuupussin kokoon kääriminen voi olla iso ponnistus näissä korkeuksissa. Kun oltiin matkassa tutkimusmielellä, niin herra Saarinen teki joukon kyykkyhyppyjä, mutta eivätpä ne saaneet edes hengästymistä aikaan.

Tukikohdasta oli mahdollista tehdä lisälenkki "pikku-Merulle". Päätimme säästää voimat huipulle nousemiseen. Espanjalaiset tekivät lisälenkin ja saivat sateen niskaansa. Illan kuluessa satoi rankasti. Sateen ja tuulen takia keitimme ruokamme sisätiloissa käytävällä ja myöhemmin huoneessamme. Joviaalit espanjalaiset eivät näyttäneet keittopuuhistamme häiriintyvän, vaikka osa heistä piti majaa käytävän toisella puolella. Sen sijaan eräs saksalainen herra ilmestyi paikalla ja totesi nenäänsä nyrpistäen: "Stinks!". Totta hajuhaitat olivat, mutta ulkona keittäminenkään ei tullut kysymykseen.

Nousun huipulle oli määrä alkaa seuraavana yönä klo 2:00. Ehdimme jo arvella, että huipulle nousu viivästyy sään takia. Yön aikana keli parani: pilvet katosivat ja tuuli tyyntyi.

Merun 3. päivä ja nousu huipulle -> Socialist Peak 4566 m

Nousu huipulle alkoi klo 2:10. Espanjalaiset olivat lähteneet jo ennen meitä. Sää oli hyvä. Jonkin matkaa edettyämme piti keventää vaatetusta. Alkuvaiheessa sykekin nousi välillä lukemaan 140. Vaatteiden keventämisen jälkeen asetettiin tavoitteeksi pitää syke alle 130:n lukemissa. Nousun kuluessa osoittautui hyväksi taktiikaksi pitää usein lyhyitä 10-20 sekunnin taukoja hengityksen ja sykkeen tasaamiseksi.

Kahden ensimmäisen päivän aikana polku oli hyvälaatuista huoltoväylää. Saddle Hutista (3500 m) huipulle, reitti oli vain maastoon maalilla merkitty väylä. Paikoin se oli polkua, paikoin pelkkää kivikkoa. Huippua lähestyttäessä reitti oli paikoin jyrkkää ja jopa teknisesti vaativaa kalliokiipeilyä. Köysiä ei sentään tarvittu, mutta välillä tarvittiin käsiotetta ja välillä taas piti tiukasti tukeutua retkisauvoihin tasapainon säilyttämiseksi. Nousun kuluessa ehti kyllä miettiä, että "On tämä touhua". Mies kun on ensimmäistä kertaa elämässään harrastamassa kalliokiipeilyä ja pimeässä ja vielä yli 4000 m:n korkeudessa! Otsalamppu oli pimeässä välttämätön. Ok, nousu sujui kuin sujuikin kuitenkin ongelmitta. Opaskin totesi herra Saarisen selviävän ensikertalaiseksi hyvin.

Huippua lähestyessämme espanjalaisten kahdeksan hengen porukka tuli jo alaspäin. Miehet laskeutuivat vauhdikkaasti kuin vuorikauriit retkisauvoineen. Tämän jälkeen ei espanjalaisia enää nähty. Aurinko nousi ennen kuin saavuimme huipulle. Kiinnostavasti Merun varjo näkyi alhaalla säännöllisen tasakylkisen kolmion muotoisena.

Merun huipulle (Socialist Peak 4566 m) saavuttiin noin 4,5 h:n vaelluksen jälkeen klo 6:45. Syke laski huipulla pian arvoon 98. Mitään ongelmia, kuten vuoristotaudin oireita ei nousun kuluessa esiintynyt. Hengityskin toimi koko ajan nenän kautta.

Maisemat Merun huipulta olivat upeat. Sammuneen tulivuoren kraatteri näkyi erityisen hyvin. Myös Kilimanjaron vaikuttava huippu näkyi hyvin Merulle. Vaikka olimme jo korkealla, niin kyllä jääpeitteinen Kilimanjaron huippu yli 50 km:n etäisyydeltä näytti vielä paljon, paljon korkeammalta ja kunnioitusta herättävältä!

Opas teki merkinnät huipulla säilössä olevaan kirjaan. Nappasimme muutaman valokuvan ja aloitimme laskeutumisen. Laskeutumisvaiheessa kaaduin kerran, kun kenkä lipesi jäisellä alustalla. Kaatumispaikka ei ollut mitenkään hankala, mutta olipahan muistutus siitä, että vuoristossa vaara vaanii jokaisella askeleella. Pyörähdin sivusuunnassa ja huomasin olevani selälläni reppu alinpana. Repussa oli vaatetta pehmikkeenä eikä mitään pahempaa päässyt tapahtumaan. Kaaduin oppaan silmien edessä ja opas säikähti kaatumistani. Näytin käsiä ja jalkoja liikuttamalla ja toteamalla, että "Hakuna matata!" eli ei ongelmia. Laskeutuessamme vasta näimme reitin selkeästi päivänvalossa ja hämmästelimme miten vaikeassa maastossa olimme liikkuneet nousun aikana. Olimmeko todella nousseet tästä? Herra Järvinen, joka ei yleensä käytä ylisanoja, sanoi jälkikäteen, että herra Saarinen selvisi arvosanalla 10+ ensimmäisestä vuorella käynnistään ja liikkui aivan kuin olisi ikänsä asunut vuoristossa! Herra Järvinen tosin ei tiennyt kaatumisestani arvosan antaessaan. Kaatuminen poikkeuksetta pilaa minkä tahansa urheilusuorituksen.

Palasimme Saddle Hutiin noin klo 10. Liikkeellä olimme huiputuksessa noin kahdeksan tuntia.

Pirun Järvinen oli aikeissa polttaa koko hutin?

Keitimme lounaan. Kun ulkona oli viileää ja mökissä ei ollut muita asiakkaita kuin me, pyysimme hutin isännöitsijältä lupaa käyttää retkikeitintä eteisessä, joka toimi isoine pöytineen myös ruokasalina. Lupa myönnettiin, siis tulet keittimeen ja vesiastia höyryämään. Pistäydyin vessassa. Palatessani ihmettelin holtittomassa asennossa hutin rappusilla olevaa retkikeitintä. Herra Järvinen oli kuulemma onnistunut saamaan avotulen retkikeittimen alla olevalle pöydälle. Pikaisten ja onnistuneiden sammutustoimenpiteiden ansiosta tuli oli jo sammutettu. Onneksi tapauksella ei ollut muita silminnäkijöitä eikä edes pöydän pintaan jäänyt pysyviä merkkejä. Savun hajut tuuletettiin mahdollisimman nopeasti pois.

Ruoan valmistuskin onnistui ja menimme lepäilemään ja nukkumaan muutamaksi tunniksi. Ollimme pyytäneet lupaa saada yöpyä toistamiseen Saddle Hutissa. Tarkoituksena oli saada mahdollisimman suuri hyöty akklimatisoitumisessa myöhempää Kilimanjaron vaellusta ajatellen. Pyyntöömme suostuttiin. Majapaikka oli miltei tyhjä toisin kuin edellisenä päivänä. Illalla juttelimme erään saksalaisen pariskunnan kanssa, jolla kuului harrastuksena olevan vuorille kiipeily.

Saddle hutin villieläimistä

Varislintujen tunnetusta älykkyydestä saatiin oiva näyte. Hutin sisäänkäynnin vieressä oli kannella suljettu roska-astia. Kansi ei ollut afrikkalaiselle valkokaulaiselle ja paksunokkaiselle korpille mikään este. Lintu nosti kannen paikoiltaan ja alkoi tutkia roska-astian sisältöä. Muovipussista ote vankalla nokalla ja sitten pussin kanssa menoksi ja tutkimaan sen sisältöä.

Pihassa liikkui myös lystikkään näköisiä "jalohiiriä", joilla oli selässään pitkittäisjuovat. Hiiret näyttivät olevan rohkeampia kuin serkkunsa Suomessa. Samanlaisia hiiriä nähtiin myöhemmin Kilimanjaron ruokapaikoilla.

Järvinen teki sen taas — pöytä tulessa jälleen!

Levon jälkeen oli aika Iltapalan keittämiseen tällä kertaa ulkona. Niin vain kävi, että taas liekehti tuli pöydällä. Tuli sammutettiin nopeasti eikä pysyviä jälkiä pöytään jäänyt nytkään. Ihme ja kumma, mutta myös Iltapala saatiin keitetyksi. Tällä kertaa pöydällä liekehtivä tuli ei näyttänyt yhtä pahalta kuin sisätiloissa aiemmin. Vaikka pöytä olisi palanut poroksi, ei se silti olisi välittömästi uhannut tukikohdan rakennuksia. Onneksi tuli ei päässyt irti silloin, kun retkikeitintä käytettiin huoneessamme. Kumpikaan meistä ei mielestään kokenut Merulla vuoristotaudin oireita, mutta mieleen jäi epäilys, että kaikki ei ehkä sittenkään ollut kohdallaan?

Merun 4. päivä: laskeutuminen ja paluu Outpost Lodgeen

Lähdön ajankohdaksi oli sovittu klo 6, mutta opas pyysi hiukan lisäaikaa ja laskeutuminen alkoi klo 6:20. Pöytä, jonka pinta oli illalla ollut liekeissä, oli nyt jäässä kylmän yön jälkeen. Laskeutuminen Miriakamba Hutiin (2500 m) tapahtui nopeasti ja olimme siellä klo 8. Vaikka laskeutuminen oli kevyempää kuin nouseminen, oli alastulo erityisesti rappusissa polville rasittavaa puuhaa. Ilmanpaineen kasvamisen huomasi konkreettisesti. Repussa ollut vesipullo imi ahneesti ilmaa, kun pullon korkin avasi.

Miriakamban tukikohdassa keitimme Meru-retken viimeiset eväät. Keittimen polttoaine oli "laskettu tarkasti", sillä kerosiini loppui, kun ruoka oli saatu valmiiksi.

Laskeutuminen Miriakamba Hutista alas Momela Gatelle on samalla myös safari. Näimme taas puhveleita, pahkasikoja ja aivan läheltä 7-8 kirahvin lauman. Alas tullessa olisi ollut mahdollista valita pidempi maisemareitti, mutta tyydyimme samaan reittiin, jota olimme nousseet.

Merulla vaellus on myös mainio safari. Arushan luonnonpuistossa on mahdollista nähdä esimerkiksi pahkasikoja, puhveleita, kirahveja, norsuja, erilaisia antilooppeja ja apinoita (ei gorilloja eikä simpansseja). Tässä taustalla oli 7-8 kirahvin lauma. Kirahvit tuntuivat olevan meistä yhtä kiinnostuneita kuin me niistä. (Kuva: jej)

 

Alas tullessa laitoin kamerani päiväreppuun enkä ottanut enää kuvia päivän kuluessa. Seuraava aamuna Moshissa totesin hukanneeni kamerani jossain käänteessä.Tarkkaavaisuuteni oli ilmeisesti uupumuksen vuoksi laskenut ja se maksoi matkaa varten hankkimani uuden kameran hinnaltaan 400 €. Onneksi kameralla safarilla otetuista kuvista oli varmuuskopiot tallessa. Merulla käynti tuntui kummankin vaeltajan jaloissa muutaman päivän. Selitys tälle ja lievälle uupumiselle oli kokeneen trekkaajan herra Järvisen mukaan siinä, että vuorelle nousu aloitettiin, kun maha oli kummallakin sekaisin. Olisi sittenkin pitänyt viivyttää Merulle lähtöä päivällä tai parilla. Taas kerran todettiin, että jälkiviisaus on viisauden muodoista yleisin Havukka-ahon ajattelijaa Konsta Pylkkästä lainaten.

Momela Gatessa maksoimme oppaalle ja kantajalle tippejä yhteensä 100 000 Tsh eli reilut 70 €. Saimme järjestetyksi kyydin lähtöportilta majapaikkaamme Outpost Lodgeen. Kyydin saimme vanhalla linja-autolla, joka täristi soratiellä kuin hajoaisi millä hetkellä tahansa. Huolestutti myös miten käy mukana olevan hienon elektroniikan hillittömässä tärinässä.

Luonnonsuojelualueen portilla luovutettiin kopio paperista, joka täytettiin retkeä maksettaessa. Hirtehishuumorilla todettiin, että tämä on asiallinen tarkistus. Muuten aseella varustetulle oppaalle saattaisi juolahtaa mieleen ajatus rahastaa reilu tippi ja tehdä turistien joukossa harvennusta.

Miten kävi niiden kuuluisien eväiden?

Eipä hädän päivää. Nälkä ei vaivannut sen paremmin kuin janokaan. Energiaa epäilemättä parin päivän aikana tuli nautituksi vähemmän kuin kulutetuksi, mutta mitään ongelmia ei sen vuoksi ollut. Tosin mahdolliseen vastaavaan vaellukseen osaisi nyt varautua paremmin. Oppia ikä kaikki!

Hyvästit Outpost Lodgelle ja siirtyminen Moshiin

Outpost Lodgessa otimme haltuumme Merun retken aikana säilössä olleet tavarat. Kysyimme milloin olisi seuraava kyyti Moshiin. Kohteliaan ja palveluhaluisen virkailijan mukaan seuraava shuttle-kyyti lähtisi 15 minuutin kuluttua läheisen hotellin edestä. Hän tilasi meille taksin ja vieläpä soitti bussiyhtiölle, että olemme kohta tulossa. Oupost Lodgessa oli todella palvelunhaluinen ja kohtelias henkilökunta. Hurautimme taksilla bussin lähtöpaikalle ja kyyti Moshiin alkoi. Moshiin oli reilu tunnin matka. Hyvissä ajoin ennen Moshia alkoi vasemmalta puolelta tulla näkyviin seuraava tavoitteemme Kilimanjaro! Tosin siitä näkyi vain vuoren alaosa. Kilimanjaron huippu oli pilvien verhossa.

Astuessamme ulos helteeseen ilmastoidusta autosta Moshin keskustassa meidät ympäröivät paikalliset assistentit. Assistenteista pääsimme eroon, kun Lonely Planet -kirjan opastamana löysimme nopeasti uuteen majapaikkaamme New Coffee Tree Hotelliin.


Kilimanjaron vaellus 17.-21.12.2005

Kaukon kotisivulle.